Kuljen lapsuuden maisemissani Piitu-koiran kanssa. Näen tutut maisemat, joissa olen kulkenut tuhansia ja tuhansia kertoja. Näen pellot, jotka odottavat vielä kylvämistä. Näen rannan, jossa uiskentelee joutsenia ja sorsia. Kuulen myös metsän pienten lintujen laulua. Lintujen laulusta kuulee, että kevät on saapunut. lintujen laulu kuulostaa iloiselta.
Pellon yli näen lapsuuden kotini. Kotini hehkuu kaikkea vanhaa ja arvokasta, enkä tahdo menettää sitä koskaan. Tunnen kaipuuta ja haikeutta, kun ajattelen lapsuuttani. Lapsena kaikki oli niin helppoa ja yksinkertaista.
Kun jatkan matkaan, näen tienvieressä voikukkia. Haistelen ja hieman myös maistelen niitä.
Ne maistuvat tuoreelta, hieman makealta. Näen myös tien varressa pienen kuusen poikasen, joka on urheasti kasvattanut uusia versoja oksiensa päihin. Näen kuinka kevät on saapunut. Käsissäni on lapaset ja päätäni suojaa pipo, joten tunnen kuitenkin, että kesään on vielä aikaa.
Matkallani näen edessäni koivunhalkoja, jotka isäni on siististi kerännyt suuriksi pinoiksi. Koivu on vielä tuoretta, tunnistan sen tuoksusta, joka täyttää sieraimeni. Koivupinoista tulee mieleeni ahkeruus ja fyysinentyö. Mietin, että jokaisen ihmisen pitäisi kokea edes kerran elämässään, miltä tuntuu tehdä fyysistä työtä ja saada nähdä omin silmin työnsä tulos.
Jatkan matkaani tuttua tietä. Tunnen kuinka haju muuttuu nenässäni. Nenääni tulee hieman pistävä homeen haju. Haju tulee mitä ilmeisemmin vanhoista heinistä, jotka ovat jääneet ilman hoitoa ja suojaa. Mietin, että mihin oma aikani oikein hupenee. Mietin, että haluaisin pystyä olemaan enemmän isäni apua. 
Kävellessäni hätkähdän pörriäistä, joka tulee lähellä korvaani huitaisen kädelläni säikäshtäneenä, mutten näe minkälainen pörriäinen yritti tehdä tuttavuutta piponi kanssa. Vaikka olen kasvanut maalla, ja kaikenlaiset eläväiset ovat minulle tuttuja, en ole ikinä sietänyt minkäänlaisia pörriäisiä.
Kun pääsen syvemmälle metsätielle, korviini osuu veden kohina. Laineet osuvat rantaan yhä uudestaan ja uudestaan. Veden ääni on hyvin rauhoittava ja hyvin kotoisa. Siksi ehkä viihdynkin niin hyvi nykyisessä kotikaupungissani Savonlinnassa, joka on ympäröity kauniilla järvillä.
Matkalla tapaan myös kimalaisen, joka säikähtää meitä ja lähtee suristen pakoon. Näen myös muurahaispesän, jossa pieni määrä muurahaisia on jo työn touhussa. Hekin kaipaisivat enemmän valoa ja lämpöä.
Matkani loppupuolella löydän tutusta paikasta ketunleipiä ja jään hetkeksi maistelemaan niitä. Ketunleivät maistuvat keväältä.
Näen myös vanhan, tutun polun, jota olen ratsastanut monia tuhansia kertoja yhdessä siskoni kanssa. Polku näyttää siltä, että sitä ei ole käytetty moneen vuoteen. Tulee hieman haikea olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti